Pappa kuoli.
Isi kertoi sen puhelimessa. Ilmoitusta saatteli huokaus jota voisi kuvailla helpottuneeksi. Parempi näin, hän sanoi. Pappa oli nukkunut rauhallisesti pois. Juuri silloin ketään ei sattunut olemaan sairaalassa paikalla. En ole varma teeskentelinkö hiljaisuuden. "Aha", sanoin vihdoin. Ei kyyneliä; suruni olin surrut jo joulukuussa pitäessäni pappaa kädestä ja kostuttaessani pyyhkeellä hänen suutaan joka olisi muuten kuivunut.
Olin jättänyt hyvästit, minun hyvästini, kun lähdin viimeistä kertaa sairaalasta. Jätin jo varmuuden vuoksi hiljaiset hyvästini kesällä mökillä kun pappa yllättäen, ennen kuin vilkutti hei-hei, lausahti ettei sydämensä ole enää kunnossa.
Silti se sattuu ja viiltää syvältä. Ei kuolema vaan suomalaisuus. Huomattava osa ystävistäni tiesi isoisäni tilasta. Näiden muutaman viikon aikana kukaan ei ole kysynyt hänen vointiaan. Kaksi on ilmaissut osanottonsa.
Sitä tuntee olevansa yksin; samassa harmaudessa kieppumassa valon ja varjon välillä kuin pappa joka hiljaa lipui vaan ei tiennyt milloin on lähdön aika. Että jos lähtisin se ei tarkoittaisi mitään, eikä toisi sanoja kenenkään huulille. Ja että kaikki me olemme yksin.
"We're baking the cake to show him that we love him."
"Otherwise he won't know we love him?"
"That's right."
-- The Hours
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Kovin tuttua. Tosin en koskaan saanut sanoa hyvästi mummilleni. Kun hän sitten oli poissa (oli tuo kaunis kesäinen torstai vuonna 96) oli olo tyhjä. Tuli soitto isältä töihin: "Mummin tila on huonontunut, lähdemme Turkuun" ja kun isä vihdoin oli tuli hakemaan oli viesti muuttunut "Mummi on kuollut". Toteamus.
Join hänen muistolleen oluen parvekkeella seuraavana lauantaina. Hautajaiset järjestettiin pikaisesti koska isä oli menossa matkoille.
Jos olisin tiennyt silloin kun hänen kanssaan puhuin puhelimessa keskiviikkona että tuo on se viimeinen kerta kun saan puhua hänen kanssaan olisin halunnut sanoa kaikki ne asiat mitä olen tässä jälkeenpäin todennut haluavani sanoa hänelle: Kiitokset siitä huolenpidosta jonka hän on minulle osoittanut pienenä, kiitos siitä että hän omalta osalta osoitti miten hieno ihminen voi olla oikeestaan vain istumalla ja katsomalla omalla avonaisella mielellä toisten tekemisiä ja hymyillä, kiitos siitä että hän oli olemassa.
Sen sijaan hän kuoli yksin sairaalassa.
Millaista elämä olisi, jos uskaltaisimme sanoa asiat kuin olisi viimeinen mahdollisuus? Sanoa kiitos, anteeksi, rakastan? Pitää kädestä ja halata?
17.8.2003 Raimon syntymäpäivä. Isä kertoi sairastavansa syöpää – maksamelanoomaa. Sairaus alkoi kesällä, kuumeilua ja laihtumista. Kesti kuukauden saada lopullinen diagnoosi. Oli puhetta myyräkuumeesta, hepa-tiitti –viruksesta ja monesta muusta. Istuimme keittiössä isän omakotitalossa isä ja Meeri, Pena ja minä. Meeri itkeskeli kaiken aikaa. Muistan hänen itkeneen melkein aina, milloin mistäkin syystä. Tuskin koskaan hymyili tai nauroi – koskaan.
Oli sunnuntai-ilta 24 elokuuta, istuin pitkään isän vierellä ja juttelin. Isä oli väsynyt, mutta täysin ”järjissään”. Hän sanoi, että hänellä on ollut hyvä elämä.
Lähdimme Helsinkiin isän sanojen saattelemana... kyllä hän pärjää. Maanantaina sain puhelinsoiton - Isäsi nukkui pois.
Olen kiitollinen, että sain ja "ehdin" sanoa kiitos ja rakastan sinua.
Post a Comment