Ystävyydestä

"Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää", kuuluu Vladimir Visotskyn Ystävän laulu. Laulu ohjeistaa, miten jyvät erotellaan akanoista. Vasta kovat olosuhteet näyttävät, kuka jää rinnallesi ja pitää kädestäsi kiinni. Koetukset eittämättä vankistavat ystävyyttä ja lisäävät luottamusta.

Laulussa on totuuden jyvä, vaikkei se välttämättä parhaiten kuvaisikaan modernia suomalaista ystävyyttä. Ystävyyden koetusten ei tarvitse olla eeppisiä seikkailuja. Arkiset tapahtumat voivat kuvata ystävyyttä aivan yhtä selkeästi. Ei ole kyse läheisten ihmissuhteiden binäärisestä punnitsemisesta &mdash jos et ole puolellani olet minua vastaan! &mdash vaan niiden tulkitsemisesta, muuttumisesta ja seuraamisesta. Yhdessä koettujen tapahtumien ei tarvitse karsia ihmisiä viereltä pois, mutta ne voivat näyttää paljon siitä ihmisestä, jonka vierellä kulkee.

Toisten auttaminen ja tukeminen ei ensimmäisenä kuulu suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Me käperrymme itseemme ja olemme soolosuorittajia, joku voisi sanoa, ja avunpyyntö on merkki heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Samalla avun pyytäminen voi olla suunnaton ystävyyden ja avoimuuden osoitus — ja koettelemus ihmissuhteelle. Välillä tuntuu olevan ylivoimaista saada ainuttakaan kanssaihmistä tuhraamaan aikaansa yksinkertaiseenkaan auttavaan toimeen. Oma-aloitteisia avunantotarjouksia voi täällä todellakin pitää merkkinä kultaisesta ystävyydestä.

Kaikkialla näin ei ole. Esimerkiksi suuressa osassa latinalaisia kulttuureita toisten auttaminen ja tukeminen on osa toisen ihmisen tuntemista. Kaikki tekevät niin. Sitä ei nähdä oman ajan haaskaamisena. Se on yhdessä olemisen muoto. Tapa elää. Ehkä meillä olisi jotain oppimista heiltä.

Toki ystävyys on muutakin kuin avunantoa ja tukemista. Se on yhdessä olemista, yhdessä elämistä. Tai ei välttämättä sitäkään. Ei ole vaikeaa tuntea suurta ystävyyttä henkilön kanssa johon ei ole ollut tiiviissä yhteydessä vuosiin. Sitä välittää kuitenkin. Ystävyys on tunne siitä, ettemme ole yksin tässä maailmassa.

Pariin otteeseen olen epäonnistunut ystävyydessä. En ole jäänyt toisen vierelle hädän ja kärsimyksen hetkellä. Silloin tunsin murentuvani ystävyyden taakan alla. Se ei enää voimistanut vaan heikensi, enkä onnistunut näkemään muutosta tähän. Hylkäsin tulehtuneen ystävyyden oman parhaani vuoksi; ehkä myös lopulta kummankin parhaaksi. Edelleenkään en osaa sanoa, oliko oikein tehdä niin.

En myöskään lähettänyt ystävänpäivätervehdyksiä kenellekään. Olisi pitänyt mutta nyt lienee liian myöhäistä. Tykkään että yleisesti ottaen on ihan kivaa että on välillä olemassa päiviä, jolloin voi, tekosyyn nojalla tai ei, ilmaista ystävyyttään. Tai ehkä jopa olla rehellinen.