Ihmisyydestä

"Olen sitä mieltä, että ihminen, joka tietoisesti tekee lupauksen ja sitten rikkoo sen, menettää ihmisyytensä." Näin kirjoitti Mohandas Gandhi väkivallattomuuden lupauksesta, satyagrahin lupauksesta.

Vaikka olenkin Gandhin kanssa itse ajatuksesta (joka kokonaisuudessaan avautunee vasta Gandhin tuotantoon laajemmalti tutustuttaessa) samaa mieltä, Gandhin tapa tässä käyttää ihmisyyden käsitettä on ongelmallisuudessaan siinä määrin mielenkiintoinen, että otan sen ajatusteni vertailukohdaksi.

Lähden siitä, että ihmisyyttä on olla ihminen, eikä ihmisolennon ihmisyyttä voi ottaa pois. Rikkomalla lupauksensa ihminen voi lakata olemasta satyagrahi. Raiskaamalla ja murhaamalla ihminen voi rikkoa oman tai yhteisönsä etiikan. Silti hän ei koskaan lakkaa olemasta ihminen.

Tunteet ja kiusaukset ovat varsin inhimillisiä asioita. On nimenomaan inhimillistä erehtyä ja langeta: raivostua, antaa periksi mielihaluilleen, lakata jaksamasta, rikkoa lupauksensa. Aivan yhtä inhimillistä on rakastua ja rakastaa, iloita ja surra, kyetä suunnattomaan sankaruuteen ja kestämään väkivallattomuuden mahdollisesti sitä edellyttäviä koitoksia.

Länsimainen ajattelu korostaa valitsemista ja valinnan vapautta ihmisyyden ratkaisevana tekijänä. Valinnat eivät kuitenkaan ole yksittäisiä, toisistaan erillisiä tekoja, eivätkä sellaisina määritä ihmisyyttä. Sen sijaan valinnat muodostavat ketjun, josta oma ihmisyys rakentuu. Arvot, joiden päälle tämä ketju kutoutuu, eivät ole valintoja niinkään kuin ne ovat ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa muovattuja päätöksiä.

Kyse on siitä, että määrittelemme itse oman ihmisyytemme; sen mitä on olla ihminen. Määrittelemme sen taistelemalla sisällämme selvyyden ja totuuden puolesta — tai antamalla periksi pedolle sisällämme. Määrittelemme sen ajatuksemme kirkkaudella, omantuntomme äänellä, rehellisyydellä jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Määrittelemme sen ymmärtämällä tai olemalla ymmärtämättä itseämme; hyväksymällä tai olemalla hyväksymättä omaa vajaavaisuuttamme ja riittämättömyyttämme.