Ihmisyydestä

"Olen sitä mieltä, että ihminen, joka tietoisesti tekee lupauksen ja sitten rikkoo sen, menettää ihmisyytensä." Näin kirjoitti Mohandas Gandhi väkivallattomuuden lupauksesta, satyagrahin lupauksesta.

Vaikka olenkin Gandhin kanssa itse ajatuksesta (joka kokonaisuudessaan avautunee vasta Gandhin tuotantoon laajemmalti tutustuttaessa) samaa mieltä, Gandhin tapa tässä käyttää ihmisyyden käsitettä on ongelmallisuudessaan siinä määrin mielenkiintoinen, että otan sen ajatusteni vertailukohdaksi.

Lähden siitä, että ihmisyyttä on olla ihminen, eikä ihmisolennon ihmisyyttä voi ottaa pois. Rikkomalla lupauksensa ihminen voi lakata olemasta satyagrahi. Raiskaamalla ja murhaamalla ihminen voi rikkoa oman tai yhteisönsä etiikan. Silti hän ei koskaan lakkaa olemasta ihminen.

Tunteet ja kiusaukset ovat varsin inhimillisiä asioita. On nimenomaan inhimillistä erehtyä ja langeta: raivostua, antaa periksi mielihaluilleen, lakata jaksamasta, rikkoa lupauksensa. Aivan yhtä inhimillistä on rakastua ja rakastaa, iloita ja surra, kyetä suunnattomaan sankaruuteen ja kestämään väkivallattomuuden mahdollisesti sitä edellyttäviä koitoksia.

Länsimainen ajattelu korostaa valitsemista ja valinnan vapautta ihmisyyden ratkaisevana tekijänä. Valinnat eivät kuitenkaan ole yksittäisiä, toisistaan erillisiä tekoja, eivätkä sellaisina määritä ihmisyyttä. Sen sijaan valinnat muodostavat ketjun, josta oma ihmisyys rakentuu. Arvot, joiden päälle tämä ketju kutoutuu, eivät ole valintoja niinkään kuin ne ovat ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa muovattuja päätöksiä.

Kyse on siitä, että määrittelemme itse oman ihmisyytemme; sen mitä on olla ihminen. Määrittelemme sen taistelemalla sisällämme selvyyden ja totuuden puolesta — tai antamalla periksi pedolle sisällämme. Määrittelemme sen ajatuksemme kirkkaudella, omantuntomme äänellä, rehellisyydellä jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Määrittelemme sen ymmärtämällä tai olemalla ymmärtämättä itseämme; hyväksymällä tai olemalla hyväksymättä omaa vajaavaisuuttamme ja riittämättömyyttämme.

Ystävyydestä

"Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää", kuuluu Vladimir Visotskyn Ystävän laulu. Laulu ohjeistaa, miten jyvät erotellaan akanoista. Vasta kovat olosuhteet näyttävät, kuka jää rinnallesi ja pitää kädestäsi kiinni. Koetukset eittämättä vankistavat ystävyyttä ja lisäävät luottamusta.

Laulussa on totuuden jyvä, vaikkei se välttämättä parhaiten kuvaisikaan modernia suomalaista ystävyyttä. Ystävyyden koetusten ei tarvitse olla eeppisiä seikkailuja. Arkiset tapahtumat voivat kuvata ystävyyttä aivan yhtä selkeästi. Ei ole kyse läheisten ihmissuhteiden binäärisestä punnitsemisesta &mdash jos et ole puolellani olet minua vastaan! &mdash vaan niiden tulkitsemisesta, muuttumisesta ja seuraamisesta. Yhdessä koettujen tapahtumien ei tarvitse karsia ihmisiä viereltä pois, mutta ne voivat näyttää paljon siitä ihmisestä, jonka vierellä kulkee.

Toisten auttaminen ja tukeminen ei ensimmäisenä kuulu suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Me käperrymme itseemme ja olemme soolosuorittajia, joku voisi sanoa, ja avunpyyntö on merkki heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Samalla avun pyytäminen voi olla suunnaton ystävyyden ja avoimuuden osoitus — ja koettelemus ihmissuhteelle. Välillä tuntuu olevan ylivoimaista saada ainuttakaan kanssaihmistä tuhraamaan aikaansa yksinkertaiseenkaan auttavaan toimeen. Oma-aloitteisia avunantotarjouksia voi täällä todellakin pitää merkkinä kultaisesta ystävyydestä.

Kaikkialla näin ei ole. Esimerkiksi suuressa osassa latinalaisia kulttuureita toisten auttaminen ja tukeminen on osa toisen ihmisen tuntemista. Kaikki tekevät niin. Sitä ei nähdä oman ajan haaskaamisena. Se on yhdessä olemisen muoto. Tapa elää. Ehkä meillä olisi jotain oppimista heiltä.

Toki ystävyys on muutakin kuin avunantoa ja tukemista. Se on yhdessä olemista, yhdessä elämistä. Tai ei välttämättä sitäkään. Ei ole vaikeaa tuntea suurta ystävyyttä henkilön kanssa johon ei ole ollut tiiviissä yhteydessä vuosiin. Sitä välittää kuitenkin. Ystävyys on tunne siitä, ettemme ole yksin tässä maailmassa.

Pariin otteeseen olen epäonnistunut ystävyydessä. En ole jäänyt toisen vierelle hädän ja kärsimyksen hetkellä. Silloin tunsin murentuvani ystävyyden taakan alla. Se ei enää voimistanut vaan heikensi, enkä onnistunut näkemään muutosta tähän. Hylkäsin tulehtuneen ystävyyden oman parhaani vuoksi; ehkä myös lopulta kummankin parhaaksi. Edelleenkään en osaa sanoa, oliko oikein tehdä niin.

En myöskään lähettänyt ystävänpäivätervehdyksiä kenellekään. Olisi pitänyt mutta nyt lienee liian myöhäistä. Tykkään että yleisesti ottaen on ihan kivaa että on välillä olemassa päiviä, jolloin voi, tekosyyn nojalla tai ei, ilmaista ystävyyttään. Tai ehkä jopa olla rehellinen.

Lying dying body.