Tätä kautta

Pari viikkoa takaperin minut hyväksyttiin Uuteen-Seelantiin opiskelemaan Wanganui School of Designiin sellaista juttua kuin Computer Graphic Design. Kutsu tuli koko kevään kestäneen rumban jälkeen. Hyväksymisestä lähtien olen käynyt hurjaa paperisotaa. Pikkuhiljaa kaikki vaikuttaisi järjestyvän mallikkaasti. Häivyn maasta tiistaina ja koulu alkaa 10. päivä. Muistuttaa 2004 elokuussa saamaani puhelinsoittoa Taideteollisesta korkeakoulusta, että onneksi olkoon, sinut on hyväksytty varasijalta, kurssit alkaa sitten ensi viikolla.

Kuten välillä elämänkäännösten kanssa, en ole ollenkaan tajunnut koko juttua. Yleensä ottaen on sellainen olo, kuin elämän elokuvan filminauha leikattaisiin yhtäkkiä poikki ja jatkoa liimattaisiin aivan toisesta leffasta. Yhtenä päivänä olin kauhuissani siitä että joudun jättämään kaiken. Mutta sitä kesti vain sen päivän. Ehkä seuraavan kerran se iskee sunnuntaina heippajaisissa. Tai luultavammin vasta lentokentällä tai koneessa.

Koljoset saapuivat tänään aamuyöstä Espanjasta viettämään kesän Jämsässä. Olin vastassa nähdäkseni remmin pikaisesti ja tuodakseni vuokra-auton (tai panssarivaunua se kyllä muistutti). Istuessani lentokentän odotusaulassa iski outo, etäinen tunne: muutaman päivän päästä, tätä kautta, jätän kaiken vuodeksi taakseni.

Porukoilla oli hurja määrä matkatavaraa. Ei meinannut kunnolla mahtua tankkiinkaan. Isillä oli mukana tuttu, vuosikymmeniä vanha matkalaukkunsa mustaa nahkaa ja tutuin tarroin. Kun nostin sitä, Paqui sanoi että varovasti, Pappa on siellä. Sai varomaan. Isi sanoi että yksi päivä hänkin tulee tätä kautta, ja hymyili päälle. Harmaat silmät.