Saturday, June 10, 2006

Olisiko sinulla hetki aikaa?

Helsingin keskustassa on vilinää. Jotkut pitävät Helsinkiä pienenä kaupunkina, mutta vilinä ei eroa oleellisesti vaikkapa Ciudad de Méxicon vastaavasta. Ihmisten virtaan ja määrään on helppo turtua, mutta oltuaan ensin muutaman päivän rauhallisemmassa ympäristössä se kyllä iskee kasvoille.

Ja aina pääsee juttelemaan ihmisille. Kadut ovat täynnä varainkerääjiä, jotka kysyvät, "Olisiko sinulla hetki aikaa?" Kerjääjiäkin löytyy. Kauan sitten törmäsin mieheen, joka sanoi olevansa Tallinnasta ja kertoi tarvitsevansa rahaa puhelinkorttiin. Annoin ilolla mukavalle miehelle kaksi euroa ja hän toivotti minut tervetulleeksi Tallinnaan. Pitkän ajan kuluttua törmäsin häneen uudelleen ja tervehdin häntä iloisesti, mutta hän keskeytti lauseensa ja kääntyi pois. Olin jokseenkin musertunut ymmärtäessäni, että minua oli vedetty höplästä. Sittemmin olen törmännyt häneen moneen otteeseen ja niin ovat muutkin. En ole katkera, mutta tekisi kovasti mieli kysyä, mikä saa ihmisen nöyryyttämään itseään näin perusteellisesti huijaamalla muita.

Yksi minua eniten järkyttäneistä katukohtaamisista oli DNA:n sisäänheittäjä liikkeensä ulkopuolella. Helvetin komea nuori tyyppi, joka puhui mulle teititellen, kirjakielellä ja äänenpainolla, joka uhkui markkinahenkeä; sitä, että olen saalis. Kuvittelin tyypin välittömästi kavereidensa seuraan, sen, miten räikeästi hän oli myynyt itsensä puhelinliittymien kaupittelulle. Hän oli piittaamaton kone. On paikallaan jälleen korostaa, ettei oksetukseni ollut niinkään henkilökohtaisesti häneen kohdistuva, vaan kumpusi enemmänkin pelosta talouden orjuuttamaa yhteiskuntaa kohtaan.

Yhteistä kaikelle kaupungilta vastaanotetulle on eläimellinen himo. Kadut ja kauppakeskukset ja kojut, kaikki haluavat, että ostat niiltä – ne haluavat ostaa sinut. Niiden kutsuhuudot on äärimmilleen vedetty ja yhdessä ne muodostavat kulutushullun kakofonian. Ehkä hirvittävintä on, kuten Pirkko Saisio jo ehti todeta, "Ja te haluatte sitä. Halusitte tai ette." Haluat tuotteita, joita syljetään syliisi, sitä mitä ne näyttävät edustavan. Haluat hymyä ja tuntea itsesi paremmaksi. Haluat kontaktia ihmisten kanssa, vaikka he olisivatkin vain itsensä kuoria. Ja haluat, että ne haluavat sinua.

Tämän keskelle haluaisin henkireiän. On muut ihmiset ja oma elämä ikään kuin irrallisena, mutta luontaista henkirakoa ei ole. Olisiko minusta menemään vilinän keskelle kysymään vastaantulijalta, onko hänellä hetki aikaa, ihan itselleen?