Kuolevan miehen tuskantäyteinen katse

Sain veljeltäni erinomaisen joululahjan.

Aiemmin tänä vuonna minä ja veljeni pelasimme yhdessä World of Warcraft -fantasiaroolipeliä. Pelihahmoni oli Zinjixmaggir, epäkuollut manaaja. Fantasiamaailman epäkuolleet ovat kertaalleen kuolleita, uudelleen herätettyjä olentoja. Uusi "epäelämä" voi olla yhtä hyvin kirous kuin lahjakin.

Yhtenä kiltamme johtajista minun tehtäviini kuului viedä yhteistä juonta eteenpäin. Kun päätin lopettaa pelaamisen, kirjoitin vielä yhden juonenpätkän, joka saattoi Zinjixmaggirin pois pelin maailmasta. Vaikka hänen tarinansa saikin päätepisteensä, pelihahmoni on teknisesti yhä tallella; se säilyy muutaman kuukauden. Olisi helppoa pyöräyttää uusi juonenkäänne, palata peliin ja jatkaa tarinaa. Tässä mielessä epäkuolleenkaan hahmon loppu, kuolema, ei ole lopullinen. Lisäksi voin joka tapauksessa seurata fantasiamaailman tapahtumia ja juonen edistymistä killan verkkosivuston ja ystävieni kautta.

Tähän liittyi myös veljeltäni saamani joululahja: muovinen epäkuollutta manaajaa esittävä World of Warcraft -actionfiguuri. Paketissa luki teksti: "in loving memory of Zinjixmaggir".

Sain myös toisen, hyvin harvinaislaatuisen joululahjan.

Jouluaaton aamuna menin katsomaan aivoinfarktin saanutta, halvaantunutta isoisääni hoitokotiin. Saapuessani paikalla oli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Isoisä oli kytketty hengityskoneeseen ja hänelle oli tilattu ambulanssi. Hän ei kyennyt puhumaan. Pidin häntä kuihtuneesta kädestä, täynnä lääkityksen aiheuttamia mustelmia ja hän loi minuun kuolevan miehen tuskantäyteisen katseen.

Se oli todellista.

Myöhemmin osoittautui, että isoisä oli saanut uuden aivoinfarktin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hänen aikansa maan päällä umpeutuu hyvin pian. Minä ja muu perhe päivystämme sairaalassa, kunnes isoisän tila tasaantuu - suuntaan tai toiseen.

En tiedä, mitä toivoa, jos mitään. Minkä arvoiset ovat ne päivät, jotka jäävät tämän hetken ja kuoleman hetken väliin? Ne päivät, jotka vääjäämättä livumme harmaudessa valon ja pimeän rajamailla, epätietoisina suunnasta? Vaikka meillä on toivoa, minkä arvoista se on?

Tämä ei ole tarina jonka päätepiste olisi kenenkään käsissä. Elämä ei ole tarina, johon voisi palata sen päätyttyä. Tätä maailmaa ei voi seurata, ellei ole siinä.

Ja jos ihmiset valvovat hänen vierellään sairaalassa, miksi he tekevät niin? Varmistaakseen, että kuolinhetken mahdollisesti saapuessa hän ei olisi yksin? Minkä arvoista se on? Onko ajatus läheisen seurassa kuolemisesta lohdullisempi? Jos, niin kenelle - nyt kuolevalle vai meille, jotka kuolemme myöhemmin?

Jos olisi vallassani muuttaa jotain tästä asetelmasta, ottaisin pois kuolevan kärsimyksen. Mutta vaihtaisinko kärsimyksen elinpäiviin? Tätä miettiessäni huomaan olevani helpottunut, ettei se riipu minusta.

Joulun uskonto

Espanja.

Tässä maassa joulun suurimpia tapahtumia on joululotto. Samanaikaisesti kahdella televisiokanavalla valtavat puuhelmimyllyt arpovat voittopottia. Lapset kuuluttavat alinomaa kasvavaa voittosummaa jatkuvasti, lähes messunomaisesti. Viattomat lapset, joulun kerubit, haurailla äänillään. Mantra hypnotisoi.

Mahdollisuus lottovoittoon saa unelmoimaan, sanotaan. Halvalla arpakupongilla on valta muuttaa elämäsi. Sille on vain annettava mahdollisuus - ostamatta jäänyt arpa ei voita. Mahdollisuus on häviävän pieni, mutta se on olemassa. Ja mikä määrääkään voittajan? Onko se sattuma, kohtalon johdatus vai ylempi taho?

Joulu on uskonnollinen juhla. Ihmiset tarvitsevat jotain, mihin uskoa; oli kyseessä joulupukki, Jumalan pojan neitseellinen syntymä, kohtalo tai lottovoittounelma. Uskomisesta vain tulee helpompaa, kun sanansaattajina ovat synnittömät, puhtaat enkelit.