Thursday, April 13, 2006
Tuesday, March 28, 2006
Kasimir
Tänään mietin, miten on mahdollista että kaikki jatkuu.
On kaunis päivä ja Kipsarista kuuluu musiikkia ja Helsingin Sanomissa on kuvia iloisista ihmisistä.
On Kasimir joka jäi tapaturmaisesti junan alle ja kuoli.
On me muut jotka emme jääneet.
Ja meillä muilla vielä seuraava hetki edessämme.
On kaunis päivä ja Kipsarista kuuluu musiikkia ja Helsingin Sanomissa on kuvia iloisista ihmisistä.
On Kasimir joka jäi tapaturmaisesti junan alle ja kuoli.
On me muut jotka emme jääneet.
Ja meillä muilla vielä seuraava hetki edessämme.
Saturday, February 25, 2006
Ihmisyydestä
"Olen sitä mieltä, että ihminen, joka tietoisesti tekee lupauksen ja sitten rikkoo sen, menettää ihmisyytensä." Näin kirjoitti Mohandas Gandhi väkivallattomuuden lupauksesta, satyagrahin lupauksesta.
Vaikka olenkin Gandhin kanssa itse ajatuksesta (joka kokonaisuudessaan avautunee vasta Gandhin tuotantoon laajemmalti tutustuttaessa) samaa mieltä, Gandhin tapa tässä käyttää ihmisyyden käsitettä on ongelmallisuudessaan siinä määrin mielenkiintoinen, että otan sen ajatusteni vertailukohdaksi.
Lähden siitä, että ihmisyyttä on olla ihminen, eikä ihmisolennon ihmisyyttä voi ottaa pois. Rikkomalla lupauksensa ihminen voi lakata olemasta satyagrahi. Raiskaamalla ja murhaamalla ihminen voi rikkoa oman tai yhteisönsä etiikan. Silti hän ei koskaan lakkaa olemasta ihminen.
Tunteet ja kiusaukset ovat varsin inhimillisiä asioita. On nimenomaan inhimillistä erehtyä ja langeta: raivostua, antaa periksi mielihaluilleen, lakata jaksamasta, rikkoa lupauksensa. Aivan yhtä inhimillistä on rakastua ja rakastaa, iloita ja surra, kyetä suunnattomaan sankaruuteen ja kestämään väkivallattomuuden mahdollisesti sitä edellyttäviä koitoksia.
Länsimainen ajattelu korostaa valitsemista ja valinnan vapautta ihmisyyden ratkaisevana tekijänä. Valinnat eivät kuitenkaan ole yksittäisiä, toisistaan erillisiä tekoja, eivätkä sellaisina määritä ihmisyyttä. Sen sijaan valinnat muodostavat ketjun, josta oma ihmisyys rakentuu. Arvot, joiden päälle tämä ketju kutoutuu, eivät ole valintoja niinkään kuin ne ovat ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa muovattuja päätöksiä.
Kyse on siitä, että määrittelemme itse oman ihmisyytemme; sen mitä on olla ihminen. Määrittelemme sen taistelemalla sisällämme selvyyden ja totuuden puolesta — tai antamalla periksi pedolle sisällämme. Määrittelemme sen ajatuksemme kirkkaudella, omantuntomme äänellä, rehellisyydellä jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Määrittelemme sen ymmärtämällä tai olemalla ymmärtämättä itseämme; hyväksymällä tai olemalla hyväksymättä omaa vajaavaisuuttamme ja riittämättömyyttämme.
Vaikka olenkin Gandhin kanssa itse ajatuksesta (joka kokonaisuudessaan avautunee vasta Gandhin tuotantoon laajemmalti tutustuttaessa) samaa mieltä, Gandhin tapa tässä käyttää ihmisyyden käsitettä on ongelmallisuudessaan siinä määrin mielenkiintoinen, että otan sen ajatusteni vertailukohdaksi.
Lähden siitä, että ihmisyyttä on olla ihminen, eikä ihmisolennon ihmisyyttä voi ottaa pois. Rikkomalla lupauksensa ihminen voi lakata olemasta satyagrahi. Raiskaamalla ja murhaamalla ihminen voi rikkoa oman tai yhteisönsä etiikan. Silti hän ei koskaan lakkaa olemasta ihminen.
Tunteet ja kiusaukset ovat varsin inhimillisiä asioita. On nimenomaan inhimillistä erehtyä ja langeta: raivostua, antaa periksi mielihaluilleen, lakata jaksamasta, rikkoa lupauksensa. Aivan yhtä inhimillistä on rakastua ja rakastaa, iloita ja surra, kyetä suunnattomaan sankaruuteen ja kestämään väkivallattomuuden mahdollisesti sitä edellyttäviä koitoksia.
Länsimainen ajattelu korostaa valitsemista ja valinnan vapautta ihmisyyden ratkaisevana tekijänä. Valinnat eivät kuitenkaan ole yksittäisiä, toisistaan erillisiä tekoja, eivätkä sellaisina määritä ihmisyyttä. Sen sijaan valinnat muodostavat ketjun, josta oma ihmisyys rakentuu. Arvot, joiden päälle tämä ketju kutoutuu, eivät ole valintoja niinkään kuin ne ovat ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa muovattuja päätöksiä.
Kyse on siitä, että määrittelemme itse oman ihmisyytemme; sen mitä on olla ihminen. Määrittelemme sen taistelemalla sisällämme selvyyden ja totuuden puolesta — tai antamalla periksi pedolle sisällämme. Määrittelemme sen ajatuksemme kirkkaudella, omantuntomme äänellä, rehellisyydellä jota osoitamme itseämme ja muita kohtaan. Määrittelemme sen ymmärtämällä tai olemalla ymmärtämättä itseämme; hyväksymällä tai olemalla hyväksymättä omaa vajaavaisuuttamme ja riittämättömyyttämme.
Wednesday, February 15, 2006
Ystävyydestä
"Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää", kuuluu Vladimir Visotskyn Ystävän laulu. Laulu ohjeistaa, miten jyvät erotellaan akanoista. Vasta kovat olosuhteet näyttävät, kuka jää rinnallesi ja pitää kädestäsi kiinni. Koetukset eittämättä vankistavat ystävyyttä ja lisäävät luottamusta.
Laulussa on totuuden jyvä, vaikkei se välttämättä parhaiten kuvaisikaan modernia suomalaista ystävyyttä. Ystävyyden koetusten ei tarvitse olla eeppisiä seikkailuja. Arkiset tapahtumat voivat kuvata ystävyyttä aivan yhtä selkeästi. Ei ole kyse läheisten ihmissuhteiden binäärisestä punnitsemisesta &mdash jos et ole puolellani olet minua vastaan! &mdash vaan niiden tulkitsemisesta, muuttumisesta ja seuraamisesta. Yhdessä koettujen tapahtumien ei tarvitse karsia ihmisiä viereltä pois, mutta ne voivat näyttää paljon siitä ihmisestä, jonka vierellä kulkee.
Toisten auttaminen ja tukeminen ei ensimmäisenä kuulu suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Me käperrymme itseemme ja olemme soolosuorittajia, joku voisi sanoa, ja avunpyyntö on merkki heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Samalla avun pyytäminen voi olla suunnaton ystävyyden ja avoimuuden osoitus — ja koettelemus ihmissuhteelle. Välillä tuntuu olevan ylivoimaista saada ainuttakaan kanssaihmistä tuhraamaan aikaansa yksinkertaiseenkaan auttavaan toimeen. Oma-aloitteisia avunantotarjouksia voi täällä todellakin pitää merkkinä kultaisesta ystävyydestä.
Kaikkialla näin ei ole. Esimerkiksi suuressa osassa latinalaisia kulttuureita toisten auttaminen ja tukeminen on osa toisen ihmisen tuntemista. Kaikki tekevät niin. Sitä ei nähdä oman ajan haaskaamisena. Se on yhdessä olemisen muoto. Tapa elää. Ehkä meillä olisi jotain oppimista heiltä.
Toki ystävyys on muutakin kuin avunantoa ja tukemista. Se on yhdessä olemista, yhdessä elämistä. Tai ei välttämättä sitäkään. Ei ole vaikeaa tuntea suurta ystävyyttä henkilön kanssa johon ei ole ollut tiiviissä yhteydessä vuosiin. Sitä välittää kuitenkin. Ystävyys on tunne siitä, ettemme ole yksin tässä maailmassa.
Pariin otteeseen olen epäonnistunut ystävyydessä. En ole jäänyt toisen vierelle hädän ja kärsimyksen hetkellä. Silloin tunsin murentuvani ystävyyden taakan alla. Se ei enää voimistanut vaan heikensi, enkä onnistunut näkemään muutosta tähän. Hylkäsin tulehtuneen ystävyyden oman parhaani vuoksi; ehkä myös lopulta kummankin parhaaksi. Edelleenkään en osaa sanoa, oliko oikein tehdä niin.
En myöskään lähettänyt ystävänpäivätervehdyksiä kenellekään. Olisi pitänyt mutta nyt lienee liian myöhäistä. Tykkään että yleisesti ottaen on ihan kivaa että on välillä olemassa päiviä, jolloin voi, tekosyyn nojalla tai ei, ilmaista ystävyyttään. Tai ehkä jopa olla rehellinen.
Laulussa on totuuden jyvä, vaikkei se välttämättä parhaiten kuvaisikaan modernia suomalaista ystävyyttä. Ystävyyden koetusten ei tarvitse olla eeppisiä seikkailuja. Arkiset tapahtumat voivat kuvata ystävyyttä aivan yhtä selkeästi. Ei ole kyse läheisten ihmissuhteiden binäärisestä punnitsemisesta &mdash jos et ole puolellani olet minua vastaan! &mdash vaan niiden tulkitsemisesta, muuttumisesta ja seuraamisesta. Yhdessä koettujen tapahtumien ei tarvitse karsia ihmisiä viereltä pois, mutta ne voivat näyttää paljon siitä ihmisestä, jonka vierellä kulkee.
Toisten auttaminen ja tukeminen ei ensimmäisenä kuulu suomalaiseen sosiaaliseen kulttuuriin. Me käperrymme itseemme ja olemme soolosuorittajia, joku voisi sanoa, ja avunpyyntö on merkki heikkoudesta ja riittämättömyydestä. Samalla avun pyytäminen voi olla suunnaton ystävyyden ja avoimuuden osoitus — ja koettelemus ihmissuhteelle. Välillä tuntuu olevan ylivoimaista saada ainuttakaan kanssaihmistä tuhraamaan aikaansa yksinkertaiseenkaan auttavaan toimeen. Oma-aloitteisia avunantotarjouksia voi täällä todellakin pitää merkkinä kultaisesta ystävyydestä.
Kaikkialla näin ei ole. Esimerkiksi suuressa osassa latinalaisia kulttuureita toisten auttaminen ja tukeminen on osa toisen ihmisen tuntemista. Kaikki tekevät niin. Sitä ei nähdä oman ajan haaskaamisena. Se on yhdessä olemisen muoto. Tapa elää. Ehkä meillä olisi jotain oppimista heiltä.
Toki ystävyys on muutakin kuin avunantoa ja tukemista. Se on yhdessä olemista, yhdessä elämistä. Tai ei välttämättä sitäkään. Ei ole vaikeaa tuntea suurta ystävyyttä henkilön kanssa johon ei ole ollut tiiviissä yhteydessä vuosiin. Sitä välittää kuitenkin. Ystävyys on tunne siitä, ettemme ole yksin tässä maailmassa.
Pariin otteeseen olen epäonnistunut ystävyydessä. En ole jäänyt toisen vierelle hädän ja kärsimyksen hetkellä. Silloin tunsin murentuvani ystävyyden taakan alla. Se ei enää voimistanut vaan heikensi, enkä onnistunut näkemään muutosta tähän. Hylkäsin tulehtuneen ystävyyden oman parhaani vuoksi; ehkä myös lopulta kummankin parhaaksi. Edelleenkään en osaa sanoa, oliko oikein tehdä niin.
En myöskään lähettänyt ystävänpäivätervehdyksiä kenellekään. Olisi pitänyt mutta nyt lienee liian myöhäistä. Tykkään että yleisesti ottaen on ihan kivaa että on välillä olemassa päiviä, jolloin voi, tekosyyn nojalla tai ei, ilmaista ystävyyttään. Tai ehkä jopa olla rehellinen.
Friday, February 10, 2006
Monday, January 30, 2006
Ei kuolema vaan suomalaisuus
Pappa kuoli.
Isi kertoi sen puhelimessa. Ilmoitusta saatteli huokaus jota voisi kuvailla helpottuneeksi. Parempi näin, hän sanoi. Pappa oli nukkunut rauhallisesti pois. Juuri silloin ketään ei sattunut olemaan sairaalassa paikalla. En ole varma teeskentelinkö hiljaisuuden. "Aha", sanoin vihdoin. Ei kyyneliä; suruni olin surrut jo joulukuussa pitäessäni pappaa kädestä ja kostuttaessani pyyhkeellä hänen suutaan joka olisi muuten kuivunut.
Olin jättänyt hyvästit, minun hyvästini, kun lähdin viimeistä kertaa sairaalasta. Jätin jo varmuuden vuoksi hiljaiset hyvästini kesällä mökillä kun pappa yllättäen, ennen kuin vilkutti hei-hei, lausahti ettei sydämensä ole enää kunnossa.
Silti se sattuu ja viiltää syvältä. Ei kuolema vaan suomalaisuus. Huomattava osa ystävistäni tiesi isoisäni tilasta. Näiden muutaman viikon aikana kukaan ei ole kysynyt hänen vointiaan. Kaksi on ilmaissut osanottonsa.
Sitä tuntee olevansa yksin; samassa harmaudessa kieppumassa valon ja varjon välillä kuin pappa joka hiljaa lipui vaan ei tiennyt milloin on lähdön aika. Että jos lähtisin se ei tarkoittaisi mitään, eikä toisi sanoja kenenkään huulille. Ja että kaikki me olemme yksin.
"We're baking the cake to show him that we love him."
"Otherwise he won't know we love him?"
"That's right."
-- The Hours
Isi kertoi sen puhelimessa. Ilmoitusta saatteli huokaus jota voisi kuvailla helpottuneeksi. Parempi näin, hän sanoi. Pappa oli nukkunut rauhallisesti pois. Juuri silloin ketään ei sattunut olemaan sairaalassa paikalla. En ole varma teeskentelinkö hiljaisuuden. "Aha", sanoin vihdoin. Ei kyyneliä; suruni olin surrut jo joulukuussa pitäessäni pappaa kädestä ja kostuttaessani pyyhkeellä hänen suutaan joka olisi muuten kuivunut.
Olin jättänyt hyvästit, minun hyvästini, kun lähdin viimeistä kertaa sairaalasta. Jätin jo varmuuden vuoksi hiljaiset hyvästini kesällä mökillä kun pappa yllättäen, ennen kuin vilkutti hei-hei, lausahti ettei sydämensä ole enää kunnossa.
Silti se sattuu ja viiltää syvältä. Ei kuolema vaan suomalaisuus. Huomattava osa ystävistäni tiesi isoisäni tilasta. Näiden muutaman viikon aikana kukaan ei ole kysynyt hänen vointiaan. Kaksi on ilmaissut osanottonsa.
Sitä tuntee olevansa yksin; samassa harmaudessa kieppumassa valon ja varjon välillä kuin pappa joka hiljaa lipui vaan ei tiennyt milloin on lähdön aika. Että jos lähtisin se ei tarkoittaisi mitään, eikä toisi sanoja kenenkään huulille. Ja että kaikki me olemme yksin.
"We're baking the cake to show him that we love him."
"Otherwise he won't know we love him?"
"That's right."
-- The Hours
Tuesday, January 10, 2006
Toisenlainen uusivuosi
Meikäläisen uudenvuoden suunnitelmiin kuuluu elimellisesti niiden tekeminen aina liian myöhään, jos ollenkaan. Ei sillä, että kaiken tarvitsisi olla suunniteltua, mutta uudenvuodenaatto on niitä harvoja tapauksia, jolloin ei-minkään tekeminen saattaa selittämättömistä syistä tuntua hoopolta.
Tänä vuonna homma tosin sattui toimimaan erinomaisesti. Kun sain tietää talon tuolloin olevan muuten tyhjillään, lähetin ex tempore ircitse otokselle kavereita kutsun kylään katsomaan b-luokan elokuvia ja syömään; ei niinkään juomaan tai pällistelemään taivaalle singottuja kemikaaleja. Ajattelin saavani pari kolme seuralaista, mutta lopulta täällä olikin ahdasta.
Keskiyön koittaessa olimme valmiina säihketikuin, vesilasein — ja multivitamiiniporetabletein. Vuodenvaihteen hetkellä sytytettiin sädetikut ja tabletit upotettiin veteen: shampanja oli valmista! Tästä saattaa tulla uusi pieni traditio...
Traditiot kuljettavat arvoja ja maailmankuvaa vuodesta toiseen, sukupolvelta seuraavalle, välillä kulttuurien välilläkin. Perinteet saattavat muuttua, mutta muutokset ovat hitaita, johtuen muun muassa traditioiden levinneisyydestä ja normatiivisuudesta sekä kulttuurin kiinteästä suhteesta niihin.
Traditiosta irtautuminen — tai uuden sellaisen omaksuminen — on usein väistämättä sosiaalinen teko. Saamme itse valita ja poimia meille mieluisat ja mielekkäiksi koetut perinteet. Toisaalta nämä valinnat saattavat vahingoittaa joitain sosiaalisia sidoksiamme ja toisaalta vahvistaa toisia. Perinteet ovat meille keino määrittää paikkamme yhteisössä niin itsellemme kuin muillekin: tapa kuulua joukkoon, ilmaista arvomaailmaa. Perinteet ovat tapa elää sellaista elämää, jollaisen koemme mielekkääksi, yhdessä.
Tänä vuonna homma tosin sattui toimimaan erinomaisesti. Kun sain tietää talon tuolloin olevan muuten tyhjillään, lähetin ex tempore ircitse otokselle kavereita kutsun kylään katsomaan b-luokan elokuvia ja syömään; ei niinkään juomaan tai pällistelemään taivaalle singottuja kemikaaleja. Ajattelin saavani pari kolme seuralaista, mutta lopulta täällä olikin ahdasta.
Keskiyön koittaessa olimme valmiina säihketikuin, vesilasein — ja multivitamiiniporetabletein. Vuodenvaihteen hetkellä sytytettiin sädetikut ja tabletit upotettiin veteen: shampanja oli valmista! Tästä saattaa tulla uusi pieni traditio...
Traditiot kuljettavat arvoja ja maailmankuvaa vuodesta toiseen, sukupolvelta seuraavalle, välillä kulttuurien välilläkin. Perinteet saattavat muuttua, mutta muutokset ovat hitaita, johtuen muun muassa traditioiden levinneisyydestä ja normatiivisuudesta sekä kulttuurin kiinteästä suhteesta niihin.
Traditiosta irtautuminen — tai uuden sellaisen omaksuminen — on usein väistämättä sosiaalinen teko. Saamme itse valita ja poimia meille mieluisat ja mielekkäiksi koetut perinteet. Toisaalta nämä valinnat saattavat vahingoittaa joitain sosiaalisia sidoksiamme ja toisaalta vahvistaa toisia. Perinteet ovat meille keino määrittää paikkamme yhteisössä niin itsellemme kuin muillekin: tapa kuulua joukkoon, ilmaista arvomaailmaa. Perinteet ovat tapa elää sellaista elämää, jollaisen koemme mielekkääksi, yhdessä.
Wednesday, January 04, 2006
Miten tulisi äänestää?
Jokaisella meistä on yksi ääni - ihmisen kokoinen ääni. Vaan minkä arvoinen ja kokoinen on yksi ääni?
Olen pitkään koettanut selvittää itselleni, miten äänestämiseen tulisi suhtautua. Tuleeko ottaa huomioon epätoivoa lietsovat kyselytulokset, kuten useimmat tuntuvat tekevän, vai voiko niistä olla välittämättä? Tuleeko taktikoida oletettujen todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien virran mukaan?
Se, että vaaliäänillä taktikoidaan, epäilemättä vääristää demokratian perusideaa. Vaaleissa ei silloin enää ole kyse siitä, ketä enemmistö pitää parhaana; on vain kyse siitä, kuka voittaa. Kyselytuloksille antautuminen puolestaan on antautumista median liekaan. Nämä ovat minusta monikertaisesti pahempia painajaisia kuin kansan tahdon toteutuminen vastoin omaa tahtoani.
Olen tullut tulokseen, että tulee äänestää sitä ehdokasta, jonka itse valitsisi. Kyse ei ole siitä, kenet valitsisi ensimmäisellä kierroksella jatkoon. Kyse on siitä, kuka ehdokkaista on omasta mielestä paras. Äänestämällä tämän periaatteen mukaisesti, tai sitä vastaan, ihminen määrittelee oman demokraattisuutensa; sanansa suuruden ja voiman.
Eikä ole kyse siitä että nämä olisivat vain yhdet vaalit. Toisiaan seuraavat vaalit muodostavat jatkumon, jossa puolueiden ja puolueiden ehdokkaiden kannatus eivät ole aiemmista ja tulevista vaaleista täysin irrallaan. Jokainen ääni omille valinnoille arvoiksi, vaihtoehdoiksi ja päämääriksi perustuu jo tehtyyn työhön mutta rakentaa myös tulevaisuuden poliittista kenttää.
Oman ehdokkaan heikko gallup-menestys voi näyttää surulliselta. Oman ehdokkaan voitto saattaa vaikuttaa täysin mahdottomalta, jopa absurdilta. Huomiona epäröijälle: kannatus ei nouse kuin äänestämällä. Kuten Tarja Cronberg erinomaisesti asian ilmaisi - eikä tätä enää paremmin voisikaan sanoa - on meidän kaikkien vastuulla, että paras pärjää.
Olen pitkään koettanut selvittää itselleni, miten äänestämiseen tulisi suhtautua. Tuleeko ottaa huomioon epätoivoa lietsovat kyselytulokset, kuten useimmat tuntuvat tekevän, vai voiko niistä olla välittämättä? Tuleeko taktikoida oletettujen todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien virran mukaan?
Se, että vaaliäänillä taktikoidaan, epäilemättä vääristää demokratian perusideaa. Vaaleissa ei silloin enää ole kyse siitä, ketä enemmistö pitää parhaana; on vain kyse siitä, kuka voittaa. Kyselytuloksille antautuminen puolestaan on antautumista median liekaan. Nämä ovat minusta monikertaisesti pahempia painajaisia kuin kansan tahdon toteutuminen vastoin omaa tahtoani.
Olen tullut tulokseen, että tulee äänestää sitä ehdokasta, jonka itse valitsisi. Kyse ei ole siitä, kenet valitsisi ensimmäisellä kierroksella jatkoon. Kyse on siitä, kuka ehdokkaista on omasta mielestä paras. Äänestämällä tämän periaatteen mukaisesti, tai sitä vastaan, ihminen määrittelee oman demokraattisuutensa; sanansa suuruden ja voiman.
Eikä ole kyse siitä että nämä olisivat vain yhdet vaalit. Toisiaan seuraavat vaalit muodostavat jatkumon, jossa puolueiden ja puolueiden ehdokkaiden kannatus eivät ole aiemmista ja tulevista vaaleista täysin irrallaan. Jokainen ääni omille valinnoille arvoiksi, vaihtoehdoiksi ja päämääriksi perustuu jo tehtyyn työhön mutta rakentaa myös tulevaisuuden poliittista kenttää.
Oman ehdokkaan heikko gallup-menestys voi näyttää surulliselta. Oman ehdokkaan voitto saattaa vaikuttaa täysin mahdottomalta, jopa absurdilta. Huomiona epäröijälle: kannatus ei nouse kuin äänestämällä. Kuten Tarja Cronberg erinomaisesti asian ilmaisi - eikä tätä enää paremmin voisikaan sanoa - on meidän kaikkien vastuulla, että paras pärjää.
Monday, January 02, 2006
Picasso
"Tänään koin jotain, minkä toivon ymmärtäväni muutaman päivän kuluessa", sanoin itselleni päästyäni ulos Málagan Picasso-museosta.
Kuvataiteessa puhutaan usein kuvattavan kohteen tai asian olemukseen kurkottamisesta. Taidediskurssilla on taipumus lähteä korkeaankin liitoon. Samanaikaisesti yksittäisistä, merkittävinä pidetyistä taiteilijoista tavataan puhua elämänkerrallisesti - jätetään kertomatta se, mikä tekikään taiteilijasta ja hänen töistään merkittäviä.
Muodoillaan Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Picasso kurkotti kuvan tuolle puolen, jähmettyneen hetken taakse. Picasson muodot eivät ole valokuvanomaisia, salamamaisia väläyksiä itse kohteesta, naisen asennosta, hedelmäkulhosta. Ei, sen sijaan muodot, asetelmat ja vuorovaikutukset kieppuvat kohteen idean ympärillä. Makaavassa naisessa fuusioituu tuhat naista ja tuhat makuuasentoa. Maalauksessa lukemattomat palat ovat toisiinsa sulautuvia hetkien sirpaleita, jotka toisikseen muuttuneina avaavat panoraaman, öljyn ja kankaan alle, ihon alle ja sisään, ideaan.
Picasso mutiloi kohteensa viivoiksi ja kaariksi - ja silti mielemme hahmottavat jotain, mikä elimellisesti kuuluu alkuperäiselle kohteelle. Saatamme selittämättömän vahvasti tuntea kokevamme enemmän kuin mistä tietoisesti saamme kiinni.
Kuvataiteessa puhutaan usein kuvattavan kohteen tai asian olemukseen kurkottamisesta. Taidediskurssilla on taipumus lähteä korkeaankin liitoon. Samanaikaisesti yksittäisistä, merkittävinä pidetyistä taiteilijoista tavataan puhua elämänkerrallisesti - jätetään kertomatta se, mikä tekikään taiteilijasta ja hänen töistään merkittäviä.
Muodoillaan Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Picasso kurkotti kuvan tuolle puolen, jähmettyneen hetken taakse. Picasson muodot eivät ole valokuvanomaisia, salamamaisia väläyksiä itse kohteesta, naisen asennosta, hedelmäkulhosta. Ei, sen sijaan muodot, asetelmat ja vuorovaikutukset kieppuvat kohteen idean ympärillä. Makaavassa naisessa fuusioituu tuhat naista ja tuhat makuuasentoa. Maalauksessa lukemattomat palat ovat toisiinsa sulautuvia hetkien sirpaleita, jotka toisikseen muuttuneina avaavat panoraaman, öljyn ja kankaan alle, ihon alle ja sisään, ideaan.
Picasso mutiloi kohteensa viivoiksi ja kaariksi - ja silti mielemme hahmottavat jotain, mikä elimellisesti kuuluu alkuperäiselle kohteelle. Saatamme selittämättömän vahvasti tuntea kokevamme enemmän kuin mistä tietoisesti saamme kiinni.
Monday, December 26, 2005
Kuolevan miehen tuskantäyteinen katse
Sain veljeltäni erinomaisen joululahjan.
Aiemmin tänä vuonna minä ja veljeni pelasimme yhdessä World of Warcraft -fantasiaroolipeliä. Pelihahmoni oli Zinjixmaggir, epäkuollut manaaja. Fantasiamaailman epäkuolleet ovat kertaalleen kuolleita, uudelleen herätettyjä olentoja. Uusi "epäelämä" voi olla yhtä hyvin kirous kuin lahjakin.
Yhtenä kiltamme johtajista minun tehtäviini kuului viedä yhteistä juonta eteenpäin. Kun päätin lopettaa pelaamisen, kirjoitin vielä yhden juonenpätkän, joka saattoi Zinjixmaggirin pois pelin maailmasta. Vaikka hänen tarinansa saikin päätepisteensä, pelihahmoni on teknisesti yhä tallella; se säilyy muutaman kuukauden. Olisi helppoa pyöräyttää uusi juonenkäänne, palata peliin ja jatkaa tarinaa. Tässä mielessä epäkuolleenkaan hahmon loppu, kuolema, ei ole lopullinen. Lisäksi voin joka tapauksessa seurata fantasiamaailman tapahtumia ja juonen edistymistä killan verkkosivuston ja ystävieni kautta.
Tähän liittyi myös veljeltäni saamani joululahja: muovinen epäkuollutta manaajaa esittävä World of Warcraft -actionfiguuri. Paketissa luki teksti: "in loving memory of Zinjixmaggir".
Sain myös toisen, hyvin harvinaislaatuisen joululahjan.
Jouluaaton aamuna menin katsomaan aivoinfarktin saanutta, halvaantunutta isoisääni hoitokotiin. Saapuessani paikalla oli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Isoisä oli kytketty hengityskoneeseen ja hänelle oli tilattu ambulanssi. Hän ei kyennyt puhumaan. Pidin häntä kuihtuneesta kädestä, täynnä lääkityksen aiheuttamia mustelmia ja hän loi minuun kuolevan miehen tuskantäyteisen katseen.
Se oli todellista.
Myöhemmin osoittautui, että isoisä oli saanut uuden aivoinfarktin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hänen aikansa maan päällä umpeutuu hyvin pian. Minä ja muu perhe päivystämme sairaalassa, kunnes isoisän tila tasaantuu - suuntaan tai toiseen.
En tiedä, mitä toivoa, jos mitään. Minkä arvoiset ovat ne päivät, jotka jäävät tämän hetken ja kuoleman hetken väliin? Ne päivät, jotka vääjäämättä livumme harmaudessa valon ja pimeän rajamailla, epätietoisina suunnasta? Vaikka meillä on toivoa, minkä arvoista se on?
Tämä ei ole tarina jonka päätepiste olisi kenenkään käsissä. Elämä ei ole tarina, johon voisi palata sen päätyttyä. Tätä maailmaa ei voi seurata, ellei ole siinä.
Ja jos ihmiset valvovat hänen vierellään sairaalassa, miksi he tekevät niin? Varmistaakseen, että kuolinhetken mahdollisesti saapuessa hän ei olisi yksin? Minkä arvoista se on? Onko ajatus läheisen seurassa kuolemisesta lohdullisempi? Jos, niin kenelle - nyt kuolevalle vai meille, jotka kuolemme myöhemmin?
Jos olisi vallassani muuttaa jotain tästä asetelmasta, ottaisin pois kuolevan kärsimyksen. Mutta vaihtaisinko kärsimyksen elinpäiviin? Tätä miettiessäni huomaan olevani helpottunut, ettei se riipu minusta.
Aiemmin tänä vuonna minä ja veljeni pelasimme yhdessä World of Warcraft -fantasiaroolipeliä. Pelihahmoni oli Zinjixmaggir, epäkuollut manaaja. Fantasiamaailman epäkuolleet ovat kertaalleen kuolleita, uudelleen herätettyjä olentoja. Uusi "epäelämä" voi olla yhtä hyvin kirous kuin lahjakin.
Yhtenä kiltamme johtajista minun tehtäviini kuului viedä yhteistä juonta eteenpäin. Kun päätin lopettaa pelaamisen, kirjoitin vielä yhden juonenpätkän, joka saattoi Zinjixmaggirin pois pelin maailmasta. Vaikka hänen tarinansa saikin päätepisteensä, pelihahmoni on teknisesti yhä tallella; se säilyy muutaman kuukauden. Olisi helppoa pyöräyttää uusi juonenkäänne, palata peliin ja jatkaa tarinaa. Tässä mielessä epäkuolleenkaan hahmon loppu, kuolema, ei ole lopullinen. Lisäksi voin joka tapauksessa seurata fantasiamaailman tapahtumia ja juonen edistymistä killan verkkosivuston ja ystävieni kautta.
Tähän liittyi myös veljeltäni saamani joululahja: muovinen epäkuollutta manaajaa esittävä World of Warcraft -actionfiguuri. Paketissa luki teksti: "in loving memory of Zinjixmaggir".
Sain myös toisen, hyvin harvinaislaatuisen joululahjan.
Jouluaaton aamuna menin katsomaan aivoinfarktin saanutta, halvaantunutta isoisääni hoitokotiin. Saapuessani paikalla oli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Isoisä oli kytketty hengityskoneeseen ja hänelle oli tilattu ambulanssi. Hän ei kyennyt puhumaan. Pidin häntä kuihtuneesta kädestä, täynnä lääkityksen aiheuttamia mustelmia ja hän loi minuun kuolevan miehen tuskantäyteisen katseen.
Se oli todellista.
Myöhemmin osoittautui, että isoisä oli saanut uuden aivoinfarktin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hänen aikansa maan päällä umpeutuu hyvin pian. Minä ja muu perhe päivystämme sairaalassa, kunnes isoisän tila tasaantuu - suuntaan tai toiseen.
En tiedä, mitä toivoa, jos mitään. Minkä arvoiset ovat ne päivät, jotka jäävät tämän hetken ja kuoleman hetken väliin? Ne päivät, jotka vääjäämättä livumme harmaudessa valon ja pimeän rajamailla, epätietoisina suunnasta? Vaikka meillä on toivoa, minkä arvoista se on?
Tämä ei ole tarina jonka päätepiste olisi kenenkään käsissä. Elämä ei ole tarina, johon voisi palata sen päätyttyä. Tätä maailmaa ei voi seurata, ellei ole siinä.
Ja jos ihmiset valvovat hänen vierellään sairaalassa, miksi he tekevät niin? Varmistaakseen, että kuolinhetken mahdollisesti saapuessa hän ei olisi yksin? Minkä arvoista se on? Onko ajatus läheisen seurassa kuolemisesta lohdullisempi? Jos, niin kenelle - nyt kuolevalle vai meille, jotka kuolemme myöhemmin?
Jos olisi vallassani muuttaa jotain tästä asetelmasta, ottaisin pois kuolevan kärsimyksen. Mutta vaihtaisinko kärsimyksen elinpäiviin? Tätä miettiessäni huomaan olevani helpottunut, ettei se riipu minusta.
Friday, December 23, 2005
Joulun uskonto
Espanja.
Tässä maassa joulun suurimpia tapahtumia on joululotto. Samanaikaisesti kahdella televisiokanavalla valtavat puuhelmimyllyt arpovat voittopottia. Lapset kuuluttavat alinomaa kasvavaa voittosummaa jatkuvasti, lähes messunomaisesti. Viattomat lapset, joulun kerubit, haurailla äänillään. Mantra hypnotisoi.
Mahdollisuus lottovoittoon saa unelmoimaan, sanotaan. Halvalla arpakupongilla on valta muuttaa elämäsi. Sille on vain annettava mahdollisuus - ostamatta jäänyt arpa ei voita. Mahdollisuus on häviävän pieni, mutta se on olemassa. Ja mikä määrääkään voittajan? Onko se sattuma, kohtalon johdatus vai ylempi taho?
Joulu on uskonnollinen juhla. Ihmiset tarvitsevat jotain, mihin uskoa; oli kyseessä joulupukki, Jumalan pojan neitseellinen syntymä, kohtalo tai lottovoittounelma. Uskomisesta vain tulee helpompaa, kun sanansaattajina ovat synnittömät, puhtaat enkelit.
Tässä maassa joulun suurimpia tapahtumia on joululotto. Samanaikaisesti kahdella televisiokanavalla valtavat puuhelmimyllyt arpovat voittopottia. Lapset kuuluttavat alinomaa kasvavaa voittosummaa jatkuvasti, lähes messunomaisesti. Viattomat lapset, joulun kerubit, haurailla äänillään. Mantra hypnotisoi.
Mahdollisuus lottovoittoon saa unelmoimaan, sanotaan. Halvalla arpakupongilla on valta muuttaa elämäsi. Sille on vain annettava mahdollisuus - ostamatta jäänyt arpa ei voita. Mahdollisuus on häviävän pieni, mutta se on olemassa. Ja mikä määrääkään voittajan? Onko se sattuma, kohtalon johdatus vai ylempi taho?
Joulu on uskonnollinen juhla. Ihmiset tarvitsevat jotain, mihin uskoa; oli kyseessä joulupukki, Jumalan pojan neitseellinen syntymä, kohtalo tai lottovoittounelma. Uskomisesta vain tulee helpompaa, kun sanansaattajina ovat synnittömät, puhtaat enkelit.
Subscribe to:
Posts (Atom)
