Ei kuolema vaan suomalaisuus

Pappa kuoli.

Isi kertoi sen puhelimessa. Ilmoitusta saatteli huokaus jota voisi kuvailla helpottuneeksi. Parempi näin, hän sanoi. Pappa oli nukkunut rauhallisesti pois. Juuri silloin ketään ei sattunut olemaan sairaalassa paikalla. En ole varma teeskentelinkö hiljaisuuden. "Aha", sanoin vihdoin. Ei kyyneliä; suruni olin surrut jo joulukuussa pitäessäni pappaa kädestä ja kostuttaessani pyyhkeellä hänen suutaan joka olisi muuten kuivunut.

Olin jättänyt hyvästit, minun hyvästini, kun lähdin viimeistä kertaa sairaalasta. Jätin jo varmuuden vuoksi hiljaiset hyvästini kesällä mökillä kun pappa yllättäen, ennen kuin vilkutti hei-hei, lausahti ettei sydämensä ole enää kunnossa.

Silti se sattuu ja viiltää syvältä. Ei kuolema vaan suomalaisuus. Huomattava osa ystävistäni tiesi isoisäni tilasta. Näiden muutaman viikon aikana kukaan ei ole kysynyt hänen vointiaan. Kaksi on ilmaissut osanottonsa.

Sitä tuntee olevansa yksin; samassa harmaudessa kieppumassa valon ja varjon välillä kuin pappa joka hiljaa lipui vaan ei tiennyt milloin on lähdön aika. Että jos lähtisin se ei tarkoittaisi mitään, eikä toisi sanoja kenenkään huulille. Ja että kaikki me olemme yksin.

"We're baking the cake to show him that we love him."
"Otherwise he won't know we love him?"
"That's right."
-- The Hours

Toisenlainen uusivuosi

Meikäläisen uudenvuoden suunnitelmiin kuuluu elimellisesti niiden tekeminen aina liian myöhään, jos ollenkaan. Ei sillä, että kaiken tarvitsisi olla suunniteltua, mutta uudenvuodenaatto on niitä harvoja tapauksia, jolloin ei-minkään tekeminen saattaa selittämättömistä syistä tuntua hoopolta.

Tänä vuonna homma tosin sattui toimimaan erinomaisesti. Kun sain tietää talon tuolloin olevan muuten tyhjillään, lähetin ex tempore ircitse otokselle kavereita kutsun kylään katsomaan b-luokan elokuvia ja syömään; ei niinkään juomaan tai pällistelemään taivaalle singottuja kemikaaleja. Ajattelin saavani pari kolme seuralaista, mutta lopulta täällä olikin ahdasta.

Keskiyön koittaessa olimme valmiina säihketikuin, vesilasein — ja multivitamiiniporetabletein. Vuodenvaihteen hetkellä sytytettiin sädetikut ja tabletit upotettiin veteen: shampanja oli valmista! Tästä saattaa tulla uusi pieni traditio...

Traditiot kuljettavat arvoja ja maailmankuvaa vuodesta toiseen, sukupolvelta seuraavalle, välillä kulttuurien välilläkin. Perinteet saattavat muuttua, mutta muutokset ovat hitaita, johtuen muun muassa traditioiden levinneisyydestä ja normatiivisuudesta sekä kulttuurin kiinteästä suhteesta niihin.

Traditiosta irtautuminen — tai uuden sellaisen omaksuminen — on usein väistämättä sosiaalinen teko. Saamme itse valita ja poimia meille mieluisat ja mielekkäiksi koetut perinteet. Toisaalta nämä valinnat saattavat vahingoittaa joitain sosiaalisia sidoksiamme ja toisaalta vahvistaa toisia. Perinteet ovat meille keino määrittää paikkamme yhteisössä niin itsellemme kuin muillekin: tapa kuulua joukkoon, ilmaista arvomaailmaa. Perinteet ovat tapa elää sellaista elämää, jollaisen koemme mielekkääksi, yhdessä.

Miten tulisi äänestää?

Jokaisella meistä on yksi ääni - ihmisen kokoinen ääni. Vaan minkä arvoinen ja kokoinen on yksi ääni?

Olen pitkään koettanut selvittää itselleni, miten äänestämiseen tulisi suhtautua. Tuleeko ottaa huomioon epätoivoa lietsovat kyselytulokset, kuten useimmat tuntuvat tekevän, vai voiko niistä olla välittämättä? Tuleeko taktikoida oletettujen todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien virran mukaan?

Se, että vaaliäänillä taktikoidaan, epäilemättä vääristää demokratian perusideaa. Vaaleissa ei silloin enää ole kyse siitä, ketä enemmistö pitää parhaana; on vain kyse siitä, kuka voittaa. Kyselytuloksille antautuminen puolestaan on antautumista median liekaan. Nämä ovat minusta monikertaisesti pahempia painajaisia kuin kansan tahdon toteutuminen vastoin omaa tahtoani.

Olen tullut tulokseen, että tulee äänestää sitä ehdokasta, jonka itse valitsisi. Kyse ei ole siitä, kenet valitsisi ensimmäisellä kierroksella jatkoon. Kyse on siitä, kuka ehdokkaista on omasta mielestä paras. Äänestämällä tämän periaatteen mukaisesti, tai sitä vastaan, ihminen määrittelee oman demokraattisuutensa; sanansa suuruden ja voiman.

Eikä ole kyse siitä että nämä olisivat vain yhdet vaalit. Toisiaan seuraavat vaalit muodostavat jatkumon, jossa puolueiden ja puolueiden ehdokkaiden kannatus eivät ole aiemmista ja tulevista vaaleista täysin irrallaan. Jokainen ääni omille valinnoille arvoiksi, vaihtoehdoiksi ja päämääriksi perustuu jo tehtyyn työhön mutta rakentaa myös tulevaisuuden poliittista kenttää.

Oman ehdokkaan heikko gallup-menestys voi näyttää surulliselta. Oman ehdokkaan voitto saattaa vaikuttaa täysin mahdottomalta, jopa absurdilta. Huomiona epäröijälle: kannatus ei nouse kuin äänestämällä. Kuten Tarja Cronberg erinomaisesti asian ilmaisi - eikä tätä enää paremmin voisikaan sanoa - on meidän kaikkien vastuulla, että paras pärjää.

Picasso

"Tänään koin jotain, minkä toivon ymmärtäväni muutaman päivän kuluessa", sanoin itselleni päästyäni ulos Málagan Picasso-museosta.

Kuvataiteessa puhutaan usein kuvattavan kohteen tai asian olemukseen kurkottamisesta. Taidediskurssilla on taipumus lähteä korkeaankin liitoon. Samanaikaisesti yksittäisistä, merkittävinä pidetyistä taiteilijoista tavataan puhua elämänkerrallisesti - jätetään kertomatta se, mikä tekikään taiteilijasta ja hänen töistään merkittäviä.

Muodoillaan Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Crispín Crispiniano de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz Picasso kurkotti kuvan tuolle puolen, jähmettyneen hetken taakse. Picasson muodot eivät ole valokuvanomaisia, salamamaisia väläyksiä itse kohteesta, naisen asennosta, hedelmäkulhosta. Ei, sen sijaan muodot, asetelmat ja vuorovaikutukset kieppuvat kohteen idean ympärillä. Makaavassa naisessa fuusioituu tuhat naista ja tuhat makuuasentoa. Maalauksessa lukemattomat palat ovat toisiinsa sulautuvia hetkien sirpaleita, jotka toisikseen muuttuneina avaavat panoraaman, öljyn ja kankaan alle, ihon alle ja sisään, ideaan.

Picasso mutiloi kohteensa viivoiksi ja kaariksi - ja silti mielemme hahmottavat jotain, mikä elimellisesti kuuluu alkuperäiselle kohteelle. Saatamme selittämättömän vahvasti tuntea kokevamme enemmän kuin mistä tietoisesti saamme kiinni.

Kuolevan miehen tuskantäyteinen katse

Sain veljeltäni erinomaisen joululahjan.

Aiemmin tänä vuonna minä ja veljeni pelasimme yhdessä World of Warcraft -fantasiaroolipeliä. Pelihahmoni oli Zinjixmaggir, epäkuollut manaaja. Fantasiamaailman epäkuolleet ovat kertaalleen kuolleita, uudelleen herätettyjä olentoja. Uusi "epäelämä" voi olla yhtä hyvin kirous kuin lahjakin.

Yhtenä kiltamme johtajista minun tehtäviini kuului viedä yhteistä juonta eteenpäin. Kun päätin lopettaa pelaamisen, kirjoitin vielä yhden juonenpätkän, joka saattoi Zinjixmaggirin pois pelin maailmasta. Vaikka hänen tarinansa saikin päätepisteensä, pelihahmoni on teknisesti yhä tallella; se säilyy muutaman kuukauden. Olisi helppoa pyöräyttää uusi juonenkäänne, palata peliin ja jatkaa tarinaa. Tässä mielessä epäkuolleenkaan hahmon loppu, kuolema, ei ole lopullinen. Lisäksi voin joka tapauksessa seurata fantasiamaailman tapahtumia ja juonen edistymistä killan verkkosivuston ja ystävieni kautta.

Tähän liittyi myös veljeltäni saamani joululahja: muovinen epäkuollutta manaajaa esittävä World of Warcraft -actionfiguuri. Paketissa luki teksti: "in loving memory of Zinjixmaggir".

Sain myös toisen, hyvin harvinaislaatuisen joululahjan.

Jouluaaton aamuna menin katsomaan aivoinfarktin saanutta, halvaantunutta isoisääni hoitokotiin. Saapuessani paikalla oli kaksi hoitajaa ja lääkäri. Isoisä oli kytketty hengityskoneeseen ja hänelle oli tilattu ambulanssi. Hän ei kyennyt puhumaan. Pidin häntä kuihtuneesta kädestä, täynnä lääkityksen aiheuttamia mustelmia ja hän loi minuun kuolevan miehen tuskantäyteisen katseen.

Se oli todellista.

Myöhemmin osoittautui, että isoisä oli saanut uuden aivoinfarktin. Vaikuttaa todennäköiseltä, että hänen aikansa maan päällä umpeutuu hyvin pian. Minä ja muu perhe päivystämme sairaalassa, kunnes isoisän tila tasaantuu - suuntaan tai toiseen.

En tiedä, mitä toivoa, jos mitään. Minkä arvoiset ovat ne päivät, jotka jäävät tämän hetken ja kuoleman hetken väliin? Ne päivät, jotka vääjäämättä livumme harmaudessa valon ja pimeän rajamailla, epätietoisina suunnasta? Vaikka meillä on toivoa, minkä arvoista se on?

Tämä ei ole tarina jonka päätepiste olisi kenenkään käsissä. Elämä ei ole tarina, johon voisi palata sen päätyttyä. Tätä maailmaa ei voi seurata, ellei ole siinä.

Ja jos ihmiset valvovat hänen vierellään sairaalassa, miksi he tekevät niin? Varmistaakseen, että kuolinhetken mahdollisesti saapuessa hän ei olisi yksin? Minkä arvoista se on? Onko ajatus läheisen seurassa kuolemisesta lohdullisempi? Jos, niin kenelle - nyt kuolevalle vai meille, jotka kuolemme myöhemmin?

Jos olisi vallassani muuttaa jotain tästä asetelmasta, ottaisin pois kuolevan kärsimyksen. Mutta vaihtaisinko kärsimyksen elinpäiviin? Tätä miettiessäni huomaan olevani helpottunut, ettei se riipu minusta.

Joulun uskonto

Espanja.

Tässä maassa joulun suurimpia tapahtumia on joululotto. Samanaikaisesti kahdella televisiokanavalla valtavat puuhelmimyllyt arpovat voittopottia. Lapset kuuluttavat alinomaa kasvavaa voittosummaa jatkuvasti, lähes messunomaisesti. Viattomat lapset, joulun kerubit, haurailla äänillään. Mantra hypnotisoi.

Mahdollisuus lottovoittoon saa unelmoimaan, sanotaan. Halvalla arpakupongilla on valta muuttaa elämäsi. Sille on vain annettava mahdollisuus - ostamatta jäänyt arpa ei voita. Mahdollisuus on häviävän pieni, mutta se on olemassa. Ja mikä määrääkään voittajan? Onko se sattuma, kohtalon johdatus vai ylempi taho?

Joulu on uskonnollinen juhla. Ihmiset tarvitsevat jotain, mihin uskoa; oli kyseessä joulupukki, Jumalan pojan neitseellinen syntymä, kohtalo tai lottovoittounelma. Uskomisesta vain tulee helpompaa, kun sanansaattajina ovat synnittömät, puhtaat enkelit.